Ensimmäinen käsky ja hifi-teologia

Vanhan Testamentin ajan ja juutalaisuuden historiallinen merkitys on sen piirissä kehittynyt yksijumalaisuuden muoto. Polyteismin hylkääminen on ollut yksi ihmiskunnan suurista vallankumouksista. Heimouskontojen jumalhahmot ja näitä esittävät kuvat, patsaat ja talismanit hylättiin ja näiden palvontamenot kiellettiin. Tilalle tuli ihmisen käsityskykyä suuremman mysteerin kunnioitus. Vanhan testamentin historian juuret ulottuvat kauas. Juutalaisen monoteistisen uskonnon arvellaan syntyneen noin 600 eaa. Aabrahamin historia on epävarma, arvelut viittaavat toiseen vuosituhanteen eaa. Egyptissä 1300 luvulla eaa elänyt faarao Ekhnaton oli erityislaatuinen edelläkävijä, joka julisti yksijumalaista maailmankatsomusta. Persiassa noin 600 eaa vaikuttanut zarathustralaisuus on tutunomainen olennaisesti yksijumalainen dualistinen uskonto, josta tihkuneita ilmeisiä vaikutteita näkyy kirjan kansojen pyhistä teksteissä. Mooseksen kirjoissa 2 ja 5 on kuvattu juutalaisen uskonnon perimmäinen ajatus. Tuon ikiaikaisen tekstin ensimmäinen kohta muotoilee yksijumalaisuuden periaatteen:

Minä olen Herra sinun Jumalasi, joka johdatin sinut pois Egyptistä, orjuuden maasta. Sinulla ei saa olla muita jumalia. Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä,…

Toisessa käskyssä kielletään vakavasti vetoamasta turhaan tai väärin Jumalan nimeen. Käsky tuntuu sanovan: Kenenkään ihmisen ei tule teeskennellä olevansa Jumalan valtuutettu edusmies ja väittää tietävänsä: Jumala sanoo, Jumala ilmoitti, Jumala tahtoo. Ihmisen tulee kunnioittaa syvää mysteeriä: Minä olen se mikä olen. Tämän jälkeen listassa tulevat tunnetut siveellisen elämänjärjestyksen, Jumalan ja lähimmäisen kunnioituksen ohjeet.

Ensimmäisen käskyn muotoilema periaate on ihmiskunnan painavin, kauaskantoisin ja syvin henkisyyden ja uskonnollisen katsomuksen peruskivi. Sen merkittävyyttä ei voi yliarvioida. Vanhan Testamentin majesteettinen katsomuksellinen ja moraalinen arvovalta on kiteytetty tähän – kuin kiveen hakattuna. Käskyn painavuus ja uskontokulttuurinen voima paljastuu, kun tarkastellaan, mikä rooli ja jännitteitä synnyttävä moraaliteho tällä ajatuksella on ollut katsomushistoriassa ja uskontojen evoluutiossa. Periaatteen ympärillä käydyt kulttuurisodat ovat tästä todistus.

On triviaalia nähdä mikä merkitys on ollut sillä, että ihmiskunta on vapautunut poppamiesten kauhunaamioiden pelosta, jumalpatsaiden ja talismanien taikavoimien uhasta. Syvät jäljet ulottuvat laajemmalle. Uskonsotien aikoina käydyt kuvainraastamis-kiistat, ikonien teologiaa koskevat oppiväittelyt, pyhäinjäännösten ja muiden reliikkien palvonta ilmentävät miten ensimmäisen käskyn jymisevä sanoma on edelleen viesti, jonka äärellä Aabrahamin perikunnan tulisi pysähtyä, kysellä, pohtia, etsiä viisautta. Kuvien palvonta ja taikausko on aina hiipinyt sisään uskontojen mielenmaisemaan arjen tapoina, uskomuksina, jumala-taikuuden joskus näennäisen viattomina muotoina. Suurta vaivaa nähden ja paksuja teologisia ja filosofisia kirjoja laatimalla on ensimmäisen käskyn valokeilaa väistelty etsimällä tulkintaa pyhien esineiden palvonnan ja toisaalta hengellisen kunnioituksen väliltä. Sakraaliesineistöllä on muisto- ja symbolitehtävä, pedagogista ja historiallista roolia, jota ei tarvitse luokitella palvonnaksi. Myönnän, että rajanveto on vaikeaa, mutta ensimmäisen käskyn turhentuminen on kohtalokasta.

Epäjumalat hiipivät takaisin

Juutalaisen uskonnon ja kulttuurin historia kuvaa miten esineiden palvonta – olennaisesti vastoin ensimmäisen käskyn periaatetta – hiipi esiin juutalaisen historian edetessä. Kultaisen vasikan tarina tietenkin on selvin ja vulgääri esimerkki. Vanhan Testamentin lukuisat kertomukset viestivät miten muinaisten epäjumalien palvontamenot kulkivat sitkeästi mukana Israelin kansan arjessa. Luemme väärien jumalien puoleen kääntymisistä ja ankarista rankaisutoimista. Itse juutalainen vanhatestamentillinen uskonto loi vuosisatojen kuluessa muotoja, traditioita, taikuuden sävyttämiä käytäntöjä, materiaalisia esineitä, kulttirakenteita, joita tulisi arvioida kriittisesti ensimmäisen käskyn sanoman valossa. Vähitellen käsittämättömiin mittoihin paisunut uhrikultti on tällainen esimerkki. Ihmisen yritys lepyttää Jumalan vihaa, hankkia sotaonnea ja kaikkivaltiaan mielisuosiota veristen eläinuhrien avulla, syyttömien luontokappaleiden kärsimyksillä kertoo, miten juutalainen uskonnonharjoitus oli harhautunut omasta syvemmästä perustastaan.

Kertomus Liitonarkusta on tässä suhteessa merkittävä. Vanhassa Testamentissa Israelin kansan vaiherikkaan vaelluksen mukana kulkeva Liitonarkku oli syvän symbolisen merkityksen sisältämä sakraalinen rekvisiitta, jumalanpalveluksen ja uskonnollisten juhlien esine, jolla oli ymmärrettävä henkisyyttä kohottava, jumaluuteen viittaava sosiologinen, pedagoginen ja symbolinen rooli. Tähän aineelliseen esineeseen alkoi ajan kuluessa tarttua myös maagista merkitystä, taikavoima-uskomuksia, joita osin vahvistaa ja värittää ylevää menneisyyttä konstruoiva historiankirjoitus. Vanhaan testamenttiin taltioituna luemme miten Liitonarkku toi sotaonnea israelilaisille ja vastoinkäymisiä vihollisille. Taikuuden salattua voimaa kuvastaa mm kertomus, jossa arkkua kuljetettiin härkävankkurin kyydissä (2 Samuel 6:6). Kun härät tienmutkassa vikuroivat, saattajana ollut Ussa tarttui siihen estäen putoamasta. Tämä pyhän esineen kosketus oli Jumalalle pahennus, josta rangaistuksena oli välitön kuolema.

Kellä on korvat kuulla ja luonnollinen ymmärrys tallella, kysyköön itseltään, onko tässä sananmukaista lukutapaa vaativa tapauskuvaus, vai Liitonarkun taianomaista pyhyyttä rakentava heraldinen kertomus. Nyt muutama tuhat vuotta myöhemmin kirkkojemme etuosassa oleva alttari on kohde, jota kunnioitetaan hartaudella, hiljaisuudella ja esteettisellä muotokielellä välttäen tarpeetonta hälyä. Kuitenkaan emme ajattele, että tässä kohteessa ja sen esineistössä olisi taikuuden ominaisuuksia. Pyhyyden kokemus ja harras mieli tulevat sanomasta ja tradition läsnäolosta, ei esineiden yliluonnollisesta substanssista.

Fundamentalismin epäjumala

Nyt tulen uskaliaaseen väittämääni kysymällä, onko itse Raamatusta tehty taikaesine, jonka kirjaimelliseen lukemiseen perustuva historiallisuuden ylikävelevä sanainspiraatio tulkinta on ensimmäisen käskyn tarkoittamaa palvontaa? Juutalaisuuden uskontohistorian suuri taitekohta oli sen piiristä nousseen Jeesus Nasaretilaisen ilmestyminen. Nasaretista tullut kansanmies, itseoppinut julistaja uhmasi valtaa pitävää uskonnon nomenklatuuraa ammentamalla Vanhan testamentin ja profeettojen kirjoituksista radikaalin raikkaita tulkintoja ja uskaltamalla sanoa asioita, jotka olivat perinteisille lukutavoille kauhistus, toivat syytöksiä häpäisystä, riivaajien vaikutuksesta jne. ”Hänessä on perkele”. Hän osoitti, miten juutalaiseen lakiin kirjatut periaatteet joskus tulee lukea syvemmin inhimillisen tulkinnan läpi. ”Te olette kuulleet sanotuksi …., mutta minä sanon teille..!”. Sapatin pyhityksen sääntö ei saa estää kaivoon pudonneen eläimen auttamista (Lk 14:3-6) jne. Daavid syötti temppelin uhrileivät nälkäisille, vaikka niiden syöminen oli sallittua vain papeille. ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten” (Mark 2: 27). Nasaretin mies poltti päreensä nähdessään farisealaisen tekopyhyyden, temppelipihan uskonnollisen rihkamakaupan ja syntisen naisen kivittämiseen valmiit ylipapit ja kansanteologit. Arvelen, että tänään Jeesus nostaisi hirmuisen äläkän siitä millainen epäjumalan kultti on rakennettu Raamatun kirjaimellisen tulkinnan ympärille.

Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te annatte kymmenykset mintuista ja tilleistä ja kuminoista, mutta jätätte sikseen sen, mikä laissa on tärkeintä: oikeuden ja laupeuden ja uskollisuuden!” (Matt 22: 23) Jerusalem, Jerusalem, sinä, joka tapat profeetat ja kivität ne, jotka ovat sinun tykösi lähetetyt (Matt 22:37). Jeesus tunsi läpikotaisin Jesajansa ja ammensi sieltä raikasta sanottavaa.

Mitä minä kostun teidän ainaisista uhreistanne. Olen saanut kyllikseni polttouhreista, pässeistä ja syöttiläiden rasvasta, ei minua miellytä vuohien, ei mullien, eikä karitsojen veri (Jes 1:11). Mutta menkää ja oppikaa, mitä tämä on: ’Laupeutta minä tahdon enkä uhria’. Sillä en minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä” (Mat. 9:13 ). Minä sanon: tässä teillä on enemmän kuin temppeli. Jos te ymmärtäisitte, mitä tämä tarkoittaa: ”Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja”, te ette tuomitsisi syyttömiä. (Mat 12:6-7).

Aabrahamin perilliset

Juutalaisuuden historian draama houkuttaa rinnastuksiin ja huomioihin kristinuskon yhteisön ja juutalaisuuden välillä. Ortodoksisen juutalaisuuden johtoajatus on usko siihen, että Jumala on Raamatussa ilmoittanut ihmiskunnalle tahtonsa, lain, jota ihmisten tulisi noudattaa pieniä yksityiskohtia myöten. Tämän uskomuksen seuraaminen on johtanut suunnattomaan Talmudin sääntöjen, määräyksien, tradition muotoseikkojen ja muotomenojen listaan ulottuen myös arkisiin tapoihin, vaatetukseen, ravintoon, kalenteriin, ihmissuhteisiin, juristeriaan ja yhteiskunnallisiin käytäntöihin. Temppelikultin vuosisatoina olivat lisäksi kehittyneet mutkikkaat ja veriset uhrimenot ja Jumalan palvonnan ja juhlien monikerroksinen protokolla. Talmudista on haettu yksityiskohtaiset neuvot silloin, jos varsinaisen heprealaisen Raamatun tekstit eivät riitä vaikkapa tulkitsemaan nykyaikaisen kehityksen haasteita. Oleellista on siis se vakaumus, että Jumala on kaiken tietävä, kaiken näkevä ja kaiken säätävä ja oikea tie on selvitettävä kirjoituksia tutkimalla.

Tässä tulee kristinuskon ja juutalaisuuden dramaattinen haarautumiskohta. Jeesus Nasaretilainen oli juutalainen, omaan uskontoonsa ja sen kirjoituksiin syvästi ja intohimolla perehtynyt ajattelija, julistaja, kapinallinen herättäjä ja huutavan ääni. Hänen julistuksensa keskeisen juonteen muodostaa radikaali ajatus, joka tiivistää Jumalan tahdon olevan yksityiskohtaisen määräyslistan sijasta muutamaan ohjeeseen tiivistyvä periaate:

-huomioi lähimmäinen: kohtele häntä siten kuin haluat itseäsi kohdeltavan

-ole armelias, vältä ensimmäisen kiven heittelyä ja tuomitsemista

-näe lähimmäiset tasaveroisina, syntisestä naisesta publikaaniin ja ryöväriin

-kuule ja näe lähimmäistesi hätä ja auta vähempiosaista missä voit

-kunnioita 10 käskyn siveellisyysohjetta

-tunne rehellisesti oma vajavaisuutesi ja syyllisyytesi ja samalla luota Jumalaan, maailmankaikkeuden majesteettiin armahtavana isänä.

-vältä oman paremmuuden tai hurskauden esittelyä, näyttävää uskovan imagoa, julkihartauden tai viitan tupsujen muodossa.

Tämä hieman modernille kielelle käännetty Jeesuksen ohjelma on juutalaisuuden syvimpiin arvoihin nojaava, Tooran ja profeettojen julistuksen kultainen eettinen ydin. Samalla se on vallankumouksellinen ja radikaali, koska se tyhjentää laki- ja tapahurskauden pykäläviidakon näyttäen, miten vuosisatojen kuluessa kirkkaan ytimen ympärille on kertynyt sakraalin rihkaman painolasti. Se vapauttaa ihmisen ulkonaisten tapojen, määrämuotoisten käytäntöjen seuraamisesta, hyttysten kuurnitsemisesta.

Kuten niin usein, tuon yksinkertaisen julistajan ja reformi-juutalaisen kohtalona oli aikakauden vähättely, pilkka, lopulta vaino ja kosto. Juutalainen aikalaisyleisö pappiseliitin johdolla kuten myös myöhemmin kristikunnan lukemattomat fundamentalistisen hurskauden koulukunnat ovat jättäneet tajuamatta Jeesuksen, hebrealaisen juutalaisuuden kansanmiehen ja profeetan sanoman, jossa voisi vieläkin olla maailmaa eheyttävä ja tajunnan lukkoja avaava voima.

Hifi-uskonto

Jeesuksen ilmaisena universaali ihmisyyden julistus on yksinkertainen mutta samalla äärimmäisen vaativa. Jokainen sielunsa peilin eteen asettuva kokee miten kauaksi jäämme edes likimääräisestä ideaalista. Itsekkyys, omahyväisyys, ahneus, kateus, pahansuopuus, katkeruus, velttous ja mieltä turruttavat addiktiomme tahraavat, jos itsensä uskaltaa tuntea. Maailmassa ympärillämme velloo pahuus ja olen itse osa tätä kirouksen sukukuntaa.

Eikö tämä todellisuuden edessä nöyrtyminen ja siitä nouseva kilvoitus olisi kyllin korkea elämänohje? Erilaiset Jeesukseen vetoavat uskonnolliset joukkiot eivät suinkaan koe näin, vaan rakentavat monimutkaisia teologisia oppirakennelmia siitä, miten tulee ajatella, miten tullaan kristityksi, miten ihminen tulee sovitetuksi Jumalan kanssa, mitä näkemyksiä tulee omaksua uskonnon ajatuskaavioista ja teologisista väittämistä. Kutsun tätä hifi-uskonnollisuudeksi. Laadukkaan äänentoiston vannoutuneet ihailijat tavoittelevat virheetöntä, laadukasta, autenttista sävel-elämystä. Tällaisen hifistelyn vastine uskonnon maailmassa on kiistely oikeasta tunnustuksen sanamuodosta ja tulkinnasta, oikeasta ehtoollisen määritelmästä, sakramenttien jakotavasta ja jakajista, pelastukseen oikeutetuista, kirkon ja seurakuntien viroista, hartauselämän kaavoista.

Radikaalireformaation tarve

Juutalaisen uskon ja kulttuurin kehityssuunta on uskontoevoluution akselin napa ja avainkysymys. Kristinusko syntyi juutalaisen uskonnon sisällä sen kapinallisena lahkona. Maailmanhistorian absurdi tarina on se tapahtumien pyörre, joka teki juutalaisuuden sirpaleesta asteittain kasvaneen maailmanvallan ja lopulta sen perustajien, Jeesus Nasaretilaisen ja Paulus Tarsolaisen uskonnon julman vainoojan. Haaveeni on varmaan epätoivoinen mutta toivon juutalaisuuden ja kristinuskon uuden dialogin mahdollisuutta. Se vaatisi rankkoja – oikeastaan pyhäinhäväistyksiksi katsottavia myönnytyksiä molemmilta tahoilta. Lähtökohta on se, että Jeesus nasaretilainen oli primääristi maallinen henkilö, aito juutalainen, uskonsa tulisieluinen edustaja. Kapinallinen reformaattori, idealistinen uudistaja, jonka sen ajan uskonnon ylähierarkia torjui ja lopulta tappoi. Kristinuskon piirissä hänestä on tehty yliluonnollinen teologinen hahmo, jonka väitetty jumalkvaliteetti on kaiketi ollut liika provokaatio juutalaisuudessa.

Jokainen vuosituhannen ikäinen uskonto parkkiintuu luonnonlain mukaan, kehittää tapoja, muotoja ja käytäntöjä, jotka lainomaistuvat ja muodostavat skleroottisen sakraalin tukirangan ja kuoren, jonka sisään aito ja alkuperäinen ihanne käpertyy. Näin oli käynyt juutalaisuudessa, näin on käynyt katolisessa, ortodoksisessa, protestanttisessa kirkossa ja islamissa. Jeesus oli yksinkertainen kadunmies, joka uskalsi sanoa tämän ja julistaa radikaalia uudistusta, jossa lain, tapojen, kosher-sääntöjen, uhrimenojen, tupsuviittojen, rituaalien ja muun näkyvän regalian tilalle tulisi juutalaisuuden ikuisten arvojen oikeuden, armeliaisuuden, säälin ja kunnioituksen periaatteet, sydämen lait. Ei mennyt läpi! Jospa kolmas vuosituhat käynnistäisi tämän kaltaisen kaikkia kirjan uskontoja koskevan radikaalidialogin. Juutalaisuuden suuri ansio on ollut monoteismin idea ja epäjumalan palveluksen eli maallisten esineinen maagisuuden kielto. Kuitenkin kaikkien kirjan kansojen traditio on nostanut kirjakääröt, siis maalliset kulttuurituotokset yliluonnollisen fundamentalistisen palvonnan jalustalle.

Jätä kommentti